Mun anoreksia mun kaverin näkökulmasta

Tähän alkuun, jos mietitte, niin Sale on mun lempinimi :D

Ihan alussa mie en sinänsä huomannu et Salella ois syömishäiriö, koska ei se näkyny niin huomattavasti päälle päin tai niinkö ei miun silmään pistäny. Tottakai mie huomasin, että Sale oli laihtunu aika paljon, mutta miulle itelle se ei tuntunu niin isolta asialta, koska Salla on aina ollu tosi laiha, enkä mie kovin tarkkaan ollu aiemminkaa esimerkiks sen mahan kokoo tarkkaillu. Eli niinkö se, että tyylii liikkatunnilla näki et Sale on tosi laiha, ei vaikuttanu kovinkaa erikoiselta. Kai mie jotenkin aattelin, että ainahan se on ollu noin laiha ja ku ei Salla ikinä sillai puhunu laihuttamisesta vaa enemmänki kunnon kohentamisesta tai niinkö tämmösestä.

Sit kuitenkin just ruokalassa alko näkyy semmosii merkkejä, mistä me yhessä muitten Salen kavereitten kaa puhuttiin. Varmaa huomionarvoisin puheenaihe oli meillä se, että Salla koko ajan oli puhelimella, muttei suostunu näyttää kellekkää mitä selas ja samalla piilotteli näyttöö. Ja tää oli senki takia hälyttävää, koska Salla oli aina ollu meistä se, joka jättää puhelin bussiin viikoks, eikä oo moksiskaan asiasta.

Vaikka jotaki just tämmösiä merkkejä oli näkyvissä niin emmie siitä hirveetä haloota nostanu. Tai ko Sale on semmone independent woman, joka osaa useimmiten selvittää asiat ite. Että vaikka oli tällai epäilys, että kaikki ei oo ihan kohillaa nii kai mie aattelin et Sale osaa ite hoitaa tämmösen parhaiten. Kuitenki sit ku Salla itte kerto et sillä on syömishäiriö ja se tarvii apuu nii miusta itestä tuntu kauheelta ko en ollu kiinnittäny asiaan tarpeeks huomiota. Aattelin, että olin ihan paska kaveri ko en ollu sanonu mitää tai osannu auttaa aiemmin. Ja varsinkin nyt myöhemmin ku lukee esim. Sallan blogia nii on sillai tunne et miten en tienny noista kaikista Salen sisällä olevista tunteista ja ajatuksista, jotka ei näkyny ulospäin.

Sillon ku mie en vielä tienny Sallan syömishäiriöstä nii meän välit alko oleen etäisemmät ja me ei nähty enää juuri ollenkaan vapaa-ajalla. Ja kumpiki ku aika kiivaita/jääräpäisiä persoonia ollaan nii ei me sit paljoo enää puhuttukkaan ja jos puhuttiin nii jutut alko oleen sellasta sarkastista paskaa sellasta et sanottiin vähän mitä sylki suuhun toi, josta mulle ainaki jäi aika paska fiilis sillo. Sit ku sain tietää Salen syömishäiriöstä nii mie ja muut yritettiin piristää Salee ja tehtii just yllärivisiittejä sun muuta. Sillo ko oltii esim neljästää nii meillä oli hauskaa ja Sallaki näytti piristyvän, mutta muuten mie ja Salla ei vieläkää juteltu niin ko ennen. Mie saatoin kohella Salea niin ko se ois tehty lasista, mikä itessään vei meän jutuista ponnetta. Ennen kuitenkin oltiin suorasanaisia ja sillai, vaikkei niinkö pahaa tarkotettu.

Jos mie tätä asiaa alan kokonaisuudessaan aattelemaan nii onhan tää sillee aika käsittämätöntä. Ei sitä jotenki aattele, että jotaki tämmöstä sattus omalle kohalle, Oon kuitenkin super ilonen Sallan puolesta, että se sai apua, on paranemaan päin ja että sillä on sika hyvä tukiverkosto! Salla on miun mielestä tosi rohkee käydessään tätä läpi ja mie toivon, että se tietää et mie ja kaikki muutki ollaan täällä sitä varten! Ja oon myös varma, että se selvii tästä ja tulee oleen niin paljon vahvempi tän jälkee! <3