Pahoittelen suhteellisen pitkää hiljaisuutta blogissa! Taas on ollut kiireitä koeviikon takia ja energia on pitänyt kohdistaa muihin asioihin, kuin blogiin ja Instagramiin. Tänään ajattelin vähän puhua takapakeista / ''relapseista'' paranemisessa, kertoa vähän omia kokemuksiani aiheesta ja lisäksi vähän kuulumisia.
Kun puhutaan syömishäiriön kaltaisista sairauksista, ei todellakaan voida määritellä täysin, että miten paranemisen tulisi edetä. Syömishäiriöt ovat monimutkaisia sairauksia, ja kuten monissa muissakin sairauksissa, hoito tulee suunnitella ihmiselle yksilöllisesti. Ennen kuin puhutaan sairauden henkisestä puolesta, täytyy muistuttaa, että henkisesti ei voi parantua, jos fyysinen terveys ei ole paremmalla tolalla. Ravitsemustilanne siis pitää saada kuntoon ja painoa nostaa. Siihen, mikä tahti on paras painon nostamiseen, en lähde ottamaan kantaa.
Uskallan väittää, että kaikilla tulee joskus takapakkeja, kun puhutaan syömishäiriöistä parantumisesta. Se, miten pahoja takapakkeja tulee, riippuu ihan ihmisestä ja siitä, että kuinka kauan on sairastanut. Olen huomannut, että usein ne jotka ovat sairastaneet pitkään, kokevat ehkä enemmän / pahempia takapakkeja kuin muut. Itsehän ehdin sairastaa varsinaisesti ''vain'' 4 kk ennen osastolle joutumista, vaikka olinkin oireillut jo pidempään.
Olen kokenut muutaman takapakin osastolta päästyäni. Itse osastohoitojakso oli ainakin minun kohdallani suoraan sanoen täyttä helvettiä (anteeksi kielenkäyttö), vaikka olikin välttämätön ''potku'' paranemiselleni. Ensimmäinen ja ehkä pahin takapakki taisi tulla noin viikko kotiutumisen jälkeen. Minut valtasi todella suuri viha kroppaani kohtaan ja itkin oikein kunnon räkäitkua enemmän kuin koskaan muistan itkeneeni. Sen jälkeen on tullut muutama huonompi kausi, yleensä aiheuttajana on ollut ahdistus ruoan ja/tai vartaloni takia. En ole varsinaisesti kuitenkaan relapsannut, vaikka satunnaisesti olen saattanutkin esim. syödä vähän vähemmän kuin ateriasuunnitelmassa on sanottu. Kuitenkin takapakeista olen aina selvinnyt ja tässä olen, vahvempana kuin koskaan.
Miten sitten nousta sieltä pohjalta? Kannattaa miettiä, miksi haluat parantua. Motivaatio siis kuntoon. Täytyy kuitenkin muistaa, että kun motivaatio loppuu, sinun täytyy ''sitouttaa'' itsesi paranemiseen ja ottaa itse vastuu omasta terveydestä, niin kuin itsekin tein. Vaikka se oli syömishäiriöni mielestä maailman huonoin idea, hakeuduin itse hoitoon terveydenhoitajan kautta. Vaikka kuinka ahdistaisi, yritä silti noudattaa ateriasuunnitelmaani, niin itsekin tein 99-prosenttisesti huonoistakin päivistä. Jos ahdistus on isoa, kannattaa puhua kaverille tai äidille, tai kirjoittaa päiväkirjaa. Jos oikeasti lähtee menemään tosi huonosti, ota vastuuta ja hanki tiiviimpää ammattiapua. Kyse on sinun elämästäsi, ei kenenkään muun. Ja muista, pohjalta suunta on vain ja ainoastaan ylöspäin!
Mitä minulle sitten kuuluu? Syömishäiriön suhteen minulla menee hyvin. Minusta tuntuu, että alan olla biologisessa normaalipainossani, tai ainakin lähellä sitä. Ruokaan ja painoon liittyvät ajatukset eivät enää juurikaan päänuppiini eksy, ja ainakin osaan hyvin erottaa omat ja syömishäiriön ajatukset. Elämäni alkaa olla järjestyksessä. Teen asioita, joista tykkään ja opiskelen ahkerasti. Käyn salilla kolme kertaa viikossa ja syön paljon (kylläkin kasvisruokaa), koska haluan kasvattaa lihasmassan takaisin entiselle tasolle. Elämässäni on myös uusia ja jännittäviä asioita! Haluan vain sanoa, että vaikka kuinka masentaisi tänään, ja elämä olisi sekaisin, paremmat ajat koittavat varmasti joskus. Kun vain on kärsivällinen ja tekee töitä, melkein mitä vain on mahdollista saavuttaa.
Toivottavasti tykkäsitte postauksesta <3 Ehdottakaa toki postausideoita, jos teillä niitä on! Lähiaikoina tulee varmaankin ruokapäiväkirjaa, sekä kaverini kirjoittama postaus. Julkaisen seuraavan postauksen luultavasti ensi viikolla.
Kun puhutaan syömishäiriön kaltaisista sairauksista, ei todellakaan voida määritellä täysin, että miten paranemisen tulisi edetä. Syömishäiriöt ovat monimutkaisia sairauksia, ja kuten monissa muissakin sairauksissa, hoito tulee suunnitella ihmiselle yksilöllisesti. Ennen kuin puhutaan sairauden henkisestä puolesta, täytyy muistuttaa, että henkisesti ei voi parantua, jos fyysinen terveys ei ole paremmalla tolalla. Ravitsemustilanne siis pitää saada kuntoon ja painoa nostaa. Siihen, mikä tahti on paras painon nostamiseen, en lähde ottamaan kantaa.
Kaverini Hanna otti tämän kuvan :D
Olen kokenut muutaman takapakin osastolta päästyäni. Itse osastohoitojakso oli ainakin minun kohdallani suoraan sanoen täyttä helvettiä (anteeksi kielenkäyttö), vaikka olikin välttämätön ''potku'' paranemiselleni. Ensimmäinen ja ehkä pahin takapakki taisi tulla noin viikko kotiutumisen jälkeen. Minut valtasi todella suuri viha kroppaani kohtaan ja itkin oikein kunnon räkäitkua enemmän kuin koskaan muistan itkeneeni. Sen jälkeen on tullut muutama huonompi kausi, yleensä aiheuttajana on ollut ahdistus ruoan ja/tai vartaloni takia. En ole varsinaisesti kuitenkaan relapsannut, vaikka satunnaisesti olen saattanutkin esim. syödä vähän vähemmän kuin ateriasuunnitelmassa on sanottu. Kuitenkin takapakeista olen aina selvinnyt ja tässä olen, vahvempana kuin koskaan.
Nuo CLIF-patukat on ihan parhaita <3
Miten sitten nousta sieltä pohjalta? Kannattaa miettiä, miksi haluat parantua. Motivaatio siis kuntoon. Täytyy kuitenkin muistaa, että kun motivaatio loppuu, sinun täytyy ''sitouttaa'' itsesi paranemiseen ja ottaa itse vastuu omasta terveydestä, niin kuin itsekin tein. Vaikka se oli syömishäiriöni mielestä maailman huonoin idea, hakeuduin itse hoitoon terveydenhoitajan kautta. Vaikka kuinka ahdistaisi, yritä silti noudattaa ateriasuunnitelmaani, niin itsekin tein 99-prosenttisesti huonoistakin päivistä. Jos ahdistus on isoa, kannattaa puhua kaverille tai äidille, tai kirjoittaa päiväkirjaa. Jos oikeasti lähtee menemään tosi huonosti, ota vastuuta ja hanki tiiviimpää ammattiapua. Kyse on sinun elämästäsi, ei kenenkään muun. Ja muista, pohjalta suunta on vain ja ainoastaan ylöspäin!
Mitä minulle sitten kuuluu? Syömishäiriön suhteen minulla menee hyvin. Minusta tuntuu, että alan olla biologisessa normaalipainossani, tai ainakin lähellä sitä. Ruokaan ja painoon liittyvät ajatukset eivät enää juurikaan päänuppiini eksy, ja ainakin osaan hyvin erottaa omat ja syömishäiriön ajatukset. Elämäni alkaa olla järjestyksessä. Teen asioita, joista tykkään ja opiskelen ahkerasti. Käyn salilla kolme kertaa viikossa ja syön paljon (kylläkin kasvisruokaa), koska haluan kasvattaa lihasmassan takaisin entiselle tasolle. Elämässäni on myös uusia ja jännittäviä asioita! Haluan vain sanoa, että vaikka kuinka masentaisi tänään, ja elämä olisi sekaisin, paremmat ajat koittavat varmasti joskus. Kun vain on kärsivällinen ja tekee töitä, melkein mitä vain on mahdollista saavuttaa.
Minä n. viikko sitten...
Toivottavasti tykkäsitte postauksesta <3 Ehdottakaa toki postausideoita, jos teillä niitä on! Lähiaikoina tulee varmaankin ruokapäiväkirjaa, sekä kaverini kirjoittama postaus. Julkaisen seuraavan postauksen luultavasti ensi viikolla.
❤️
VastaaPoista<3
PoistaHyvä postaus! Se oma halu on tärkeintä parantumisessa; kukaan muu ei voi syödä, käsitellä tunteita, levätä jne. kuin toipuja itse. Ja jos sairaus yrittää nostaa otettaan, on helpompi puskea ahdistusta vastaan, jos on asettamut tavoitteita.
VastaaPoistaRuokapäiväkirjaa olis mukava lukea! Kohta kun on joulu, niin joku jouluun liittyvä postaus vois olla kans hyvä. Ehkä voisit kertoa sun omia fiiliksiä joulusta, mitä odotat siltä, pelottaako sua miten se menee, miten vietät sitä, mikä on parasta joulussa jne. En tiedä sopiiko aihe sun blogiin, mutta se tuli mieleen :’)
Kiitos kommentistasi <3
PoistaNiinpä, pitää ottaa vastuu omasta hyvinvoinnista, koska kukaan muu ei voi parantua sinun puolestasi.
Ruokapäiväkirjoja tulee varmasti lisää! Kiitos ehdotuksesta, voin tehdä jouluun liittyvän postauksen vaikkapa joulukuussa :)