Syömishäiriötä sairastava = alipainoinen?

Oli kyse sitten sairastuneesta itsestään, hänen läheisistään, vieraista ihmisistä tai syömishäiriöitä hoitavista ammattilaisista, tuntuu paino aina olevan se kynnyskysymys syömishäiriöistä puhuttaessa. Näin ei kuitenkaan pitäisi olla, joten juuri tästä aiheesta tulen tänään puhumaan.

Todella monet ihmiset olettavat, että syömishäiriötä sairastavat ovat vakavasti alipainoisia. Niin monesti ovatkin anoreksiasta puhuttaessa, mutta eivät kaikki anorektikot ole luurankoja, puhumattakaan muita syömishäiriöitä sairastavista ihmisistä. Jotta voi saada diagnoosin anoreksia nervosasta, täytyy BMI:n olla alle 17,5. Epätyypillisen anoreksian diagnoosin voi saada myös korkeammassa painossa. Suurin osa syömishäiriötä sairastavista on kuitenkin normaali- tai ylipainoisia. Syömishäiriöistä tunnetuimpia ovat anoreksia ja bulimia, mutta tämän käsitteen alle mahtuu niin paljon muitakin sairauksia, esimerkiksi ortoreksia, lihasdysmorfia ja BED näin muutaman mainitakseni. 

Tässä on mun keho just nyt. Nostan edelleen painoa, koska kehoni ei luota muhun relapseni takia ja menkoissa on taas häikkää :/

Syömishäiriö lähtee aina psyykkisestä oireilusta. Laihuus ei ole mikään varma merkki syömishäiriöstä. Senkään takia painon ei tulisi olla se merkittävin asia, kun lähdetään arvioimaan henkilön terveydentilaa. Psyykkiset oireet ovat tavallaan syömishäiriön kivijalka, sillä ilman niitä ei kukaan anorektikkokaan luurangoksi päädy. Nimenomaan tämä psyykkinen paha olo aiheuttaa syömishäiriöiset käyttäytymismallit, jotka etenkin anoreksiassa käynnistävät laihdutuksen ja sitä kautta fyysiset oireet. Syömishäiriötä sairastava näkee kehonsa vääristyneesti ja haluaa usein olla langanlaiha. Siksipä hyväntahtoiset kommentit ''en ois arvannut että sulla on syömishäiriö'' tai vähättely ammattilaisten taholta on hänelle kuin suolaa haavoihin. 

Oletko ikinä miettinyt, että et ansaitse hoitoa tai tulla kutsutuksi ''syömishäiriöiseksi'', koska et ole elävä luuranko, joka makaa sairaalassa nenämahaletkussa? Minä ainakin olen, ja juuri se on ongelma tässä painoa korostavassa lähestymistavassa. Paino ei määritä hoidon tarvetta eikä kenenkään siksi pitäisi jäädä paitsi tarvitsemastaan hoidosta painon vuoksi. Toki hengenvaarallisessa alipainossa on kiire päästä vaikkapa osastolle, mutta se ei tarkoita, etteikö osastohoito saattaisi olla korkeammassakin painossa tarpeellista. Hoidon tarvetta tulisi arvioida henkisen sekä fyysisen tilanteen ja henkilön oman sekä lähipiirin kokemuksen kautta, eikä pelkästään painon perusteella. On hyvä muistaa, että paino ei kerro vaikkapa sitä, kuinka vaaraksi ihminen on itselleen. Oma BMI:ni oli alimmillaan noin 16, ja siinä painossa jouduin myös osastolle. Ja voin kertoa, että tuli tarpeeseen ja olin fyysisestikin jo ihan tarpeeksi huonossa kunnossa, vaikka en ollutkaan (vielä) varsinaisesti kuoleman porteilla. Paranemisprosessi on usein helpompi aloittaa korkeammassa painossa, koska silloin painoa ei tarvitse nostaa niin paljoa, ja tätä kautta myöskään keho ei muutu niin radikaalisti. Painotankin, että hakekaa ajoissa apua, olitte sitten minkä painoinen tahansa! Ihminen voi olla aliravitsemustilassa, vaikka ei olisikaan alipainoinen.

Onko siellä muita Lohiloriippuvuudesta kärsiviä :D

On tärkeä muistaa, että syömishäiriö ei katoa mihinkään painon normalisoituessa. Totta kai sairaat ajatukset vähenevät ja psyykkinenkin paraneminen etenee, mutta itse ainakin sanon edelleen sairastavani syömishäiriötä, vaikka BMI:ni on ylittänyt ''maagisen rajan'' 18,5. Hyvin yleinen kysymys on: Mitä sitten, kun painoni on normalisoitunut? Noudatitpa sitten ateriasuunnitelmaa, minniemaudia tai mitä ikinä, jatka noudattamista ainakin niin kauan, että sinulla ei ole enää nälkiintymisen oireita, olet setpointissasi ja kuukautisesi ovat palanneet. Senkään jälkeen ruokamääriä ei tule radikaalisti vähentää, vaan vähitellen aletaan askel askeleelta harjoittelemaan oman kehon kuuntelemista ja intuitiivista syömistä. On parempi noudattaa ateriasuunnitelmaa liian pitkään, kuin liian vähän aikaa (nimim. kokemusta on). Itse aion pitää atsini takaraivossa niin kauan, että kehoni toimii 100% kunnolla, osaan noudattaa nälkä- ja kylläisyyssignaalejani ja pystyn syömään rennosti. Se voi tuntua välillä ahdistavalta, mutta tiedän, että se on juuri nyt se paras vaihtoehto.

Food is fuel ja kaikilla on lupa herkutella ja nauttia painosta riippumatta!

Summa summarum, paino ei kerro ihmisen terveydentilasta kaikkea, ja syömishäiriöt vaativat aina hoitoa painosta huolimatta. Ansaitset hoitoa, olit sitten minkä painoinen tahansa! Älä mitätöi omia tarpeitasi, äläkä anna myöskään ''ammattilaisten'' mitätöidä niitä, vaan etsi henkilöt, jotka oikeasti osaavat asiansa. Muista, että tarvitset paljon ruokaa ja saat herkutella myös normaalipainossa. Ja kokemuksen syvällä rintaäänellä, älä lopeta hoidossa käymistä ja mekaanista syömistä liian aikaisin, niin relapsi on epätodennäköisempi. Jokaisen kannattaisi myös opetella ajattelemaan, että jokainen ihminen on arvokas ja kaunis, eikä painolla ole asian kanssa mitään tekemistä. Lopetetaan body shaming ja food shaming, niin maailma olisi paljon parempi paikka ja ehkä yhä harvempi sairastuisi syömishäiriöön.

Dippivihanneksia :3

Toivottavasti tykkäsitte postauksesta <3