Siirry pääsisältöön

Quasi-recovery - miten ja miksi päästä eteenpäin?

Tämän viikon toisessa postauksessa kerron teille ilmiöstä nimeltä quasi-recovery. Mitä se on ja mistä se johtuu? Miten tunnistaa sen, että on quasi-recoveryssä? Miksi quasi-recoveryyn ei kannata jäädä? Mitä sen sijaan on real recovery ja miten sen voi saavuttaa? Muun muassa näihin kysymyksiin pyrin vastaamaan tässä postauksessa. Muistathan, että en ole lääkäri tai muu ammattilainen ja puhun pääasiassa omien kokemuksieni pohjalta!

Quasi-recoveryllä tarkoitetaan ikään kuin välivaihetta aktiivisen sairastamisen ja real recoveryn välillä. Et enää noudata kaikkia syömishäiriön sääntöjä ja olet päässyt joistakin pelkoruuista eroon. Olet lisännyt energiamääriä ja aliravitsemustilasi on lieventynyt. Saatat olla jo normaalipainossakin. Syömishäiriön ääni vaikuttaa kuitenkin edelleen tekemisiisi. Kehosi ei ole täysin toipunut mahdollisesta painon korjaantumisesta huolimatta; et edelleenkään syö riittävästi, jolloin sinulla ei välttämättä ole kuukautisia ja myös muita nälkiintymisen oireita voi olla. Kerrytät edelleen energiavajetta kehoosi, eli elät ''velaksi'' kroppasi kannalta. Suhteesi ruokaan, liikuntaan sekä omaan kehoosi on edelleen vääristynyt. Syöminen ei vielä ole intuitiivista tai rentoa, vaikka saatatkin syödä herkkuja jopa päivittäin, sillä saatat käyttää erilaisia kompensointikeinoja. Elät edelleen syömishäiriön vankina, vaikka tilanteesi on jo paljon parempi.


Uskoisin, että kyseinen kuvaus kuulostaa tutulta monelle teistä. Minulle ainakin. Quasi-recoveryssä on se huono puoli, että saattaa todella kuvitella tekevänsä kaikkensa paranemisen eteen. Sitä saattaa oikeasti kuvitella, että mullahan menee tosi hyvin. Etenkin jos on normaalipainossa (mutta ei välttämättä setpointissa!) ja läheiset olettavat sinun olevan jo kunnossa, on helppoa uskotella itselleen, että tämä oli nyt tässä. Ei tarvitse enää haastaa itseään joka päivä, ei tarvitse lisätä ruokamääriä, koska syön jo riittävästi, ei tarvitse enää taistella. Mutta se ei ole totta! Itsekin olen kuvitellut olevani 95-prosenttisesti terve suurin piirtein 1,5 vuoden ajan, vaikka se ei todellakaan pidä paikkaansa.

Otetaanpa esimerkkejä omasta elämästäni. Osastolta päästyäni motiaatio paranemiseen oli kova ja olinkin oikeasti real recoveryssä: söin joka päivä atsin mukaan, söin herkkuja monta kertaa viikossa kompensoimatta, liikuin max. 30 min kävellen päivässä, paino nousi hyvää vauhtia ja kuukautiseni palasivat, jne. Syksyllä 2017 saavutin setpointini ja mieleeni iskostui hyvin yleinen ajatus: nyt kun paino ei saa enää nousta, en voi syödä enää näin paljon. Se laukaisi minussa quasi-recovery -kierteen, joka jatkui oikeastaan melkein tähän päivään asti. Laihduin hieman alle setpointini ja jojolaihduin/-lihoin normaali- ja alipainon rajalla kuukausia. Söin kyllä ihan hyvin, mutta en tarpeeksi liikuntamääriini nähden. Rajoitin herkkujen määrää ja kompensoin herkuttelun tavallisesta ruuasta. Joka päivä oli pakko harrastaa edes vähän liikuntaa. Kuukautiseni tulivat välillä muutaman kuukauden ajan normaalisti ja jäivät sitten muutaman kerran välistä. Tätä jatkui yhteensä n. 1,5 vuotta.



Quasi-recoveryyn jääminen voi tuntua houkuttelevalta ajatukselta. Miksi pitäisi jatkaa ajoittain uuvuttavaa ja loputtomalta tuntuvaa taistelua, kun nytkin pärjäilee? Itse tajusin vuodenvaihteessa, että en halua vain pärjäillä. En halua kuluttaa tähän paskasairauteen enää päivääkään. En halua miettiä ennen synttärijuhlia ja ravintolaillallisia, että mistähän tämän kompensoisi. En halua miettiä kaupassa kymmentä minuuttia, mitä ostan välipalaksi. En halua pakottaa itseäni salille, vaikka olen väsynyt ja haluaisin vain katsoa Netflixiä. En halua laskea kaloreita ja elää puolikkaana versiona itsestäni. Sen sijaan haluan tilata ravintolassa juuri sitä mitä tekee mieli. Haluan hautautua peiton alle ja katsoa parhaan kaverini kanssa elokuvaa ja syödä samalla irttareita. Haluan matkustella ja maistella uusia ruokia. Haluan voida hyvin, olla energinen ja lähteä aurinkoisena kesäpäivänä koirani kanssa kävelylle metsään, jossa linnut laulavat. Haluan käydä syksyllä ruskaretkellä ystävieni kanssa luonnossa ja ottaa evääksi kaakaota ja voileipiä. Haluan katsoa itseäni peilistä ja ajatella, että vitsit kun näytän hyvältä! Haluan elää ilman rajoituksia ja jatkuvaa pelkoa.

Miten sitten voisi vaihtaa quasi-recoverystä real recoveryyn? Ensinnäkin täytyy tiedostaa, että real recovery ei ole aina täydellisiä smoothie bowleja, spontaanisti nautittuja donitseja tai ylipäätänsäkään ruusuilla tanssimista. Se vaatii töitä ja tietoisia valintoja joka ikinen päivä. Joskus se voi olla hyvinkin vaikeaa ja tuottaa paljon ahdistusta. Mutta kukaan ei voi parantua sinun puolestasi. Sinun on itse oltava rohkea ja otettava vastuu omasta elämästäsi. Aivan ensimmäiseksi sinun täytyy ruveta syömään riittävästi, noudatitpa sitten esim. minnie maudia tai ateriasuunnitelmaa. Älä anna itsellesi lupaa kompensoida tai rajoittaa millään tavalla. Yritä oppia erottamaan oma ja sh:n ääni toisistaan. Kirjoita vaikka ylös kaikki syömishäiriön asettamat säännöt, pelot ja rajoitteet, äläkä anna itsellesi lupaa noudattaa niitä enää koskaan. Jos et ole setpontissasi ja/tai liikuntasi on edelleen pakkomielteistä, vähennä liikunnan määrää. Ehdit kyllä liikkua sitten terveempänä! Kohtaa pelkoruokiasi ja harjoittele spontaaniutta: kun kylässä tarjotaan kakkukahvit, ota se kiitollisena vastaan äläkä edes mieti mitään surkeita tekosyitä!



Ohjeeni voivat kuulostaa ympäripyöreiltä, mutta mitään tarkkoja yleispäteviä ohjeita ei olekaan. Sinun täytyy itse miettiä omat ongelmakohtasi ja lähteä työstämään niitä ja tehdä joka päivä paranemistasi edistäviä valintoja. Muista tarvittaessa pyytää apua läheisiltäsi ja/tai ammattilaisilta. Jos läheisesi eivät ymmärrä, että et ole edelleenkään terve, kerro heille tilanteestasi. Oikeastaan isoin este real recoverylle on omat ajatuksemme ja etenkin pelko. Ettei muka pystyisi tekemään tarvittavia muutoksia. Mutta arvaa mitä, minä tiedän että pystyt! Älä hetkeäkään epäile, ettet pystyisi. Lopulta kyse on yllättävän simppelistä asiasta. Mene päin sitä, mikä pelottaa, äläkä anna pelolle valtaa. Älä mieti, mitä tulee tapahtumaan tai elä elämääsi, kuin pelkosi olisivat jo käyneet toteen. Ota selvää, mitä tapahtuu. Lupaan, että et tule pettymään! Ja vaikka pettyisitkin, voit aina muuttaa toimintatapojasi uudelleen. Kyse on sinun elämästäsi eikä kukaan muu voi sinua pelastaa. Esim. minä voin ylpeästi sanoa olevani real recoveryssä tällä hetkellä ja olen onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Ole rohkea.


Toivottavasti tykkäsitte postauksesta <3
Minkä seuraavista postauksista haluaisitte ensi viikolla:
- Nälkä, kylläisyys ja syömishäiriö + extreme hunger
- Mielipide: Minnie Maud ja muut paranemismetodit 
- Mitä söin ja tein pääsiäislomalla Tampereella?
Anna palautetta tai ehdota haluamaasi postausta kommenteissa!


Kommentit

  1. Itse painin just nyt kans quasin kanssa ja huhhuh, ei oo elämää... Tosi hyvä postaus siis just nyt! ����Kaikki noi postaukset kyllä kiinnostaa, ehkä etenki minnie maudiin liittyvät jutut kun sitä oon itekki aatellu ja kans fdoet että sais inspiraatioo omiinki ruokailuihin ☺️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ja palautteestasi <3
      Pitää katsoa, että minkä postauksen sitä tekisi ensi viikolla :D Tsemppiä sulle paranemiseen!

      Poista
  2. Kiitos taas hyvästä tekstistä!! Olen myös samassa tilanteessa kuin sä: paino on kauan keikkunut siinä ali- ja normaalipainon välillä, oikeestaan jo useemman vuoden... Kyse ei oo siitä ettenkö olis yrittänyt nostaa painoa, mutta se on vaan niin vaikeeta. Syön mielestäni ihan suuria annoksia, mutta paino ei silti nouse tai nousee hyvin hyvin hitaasti.

    Yks suurin este on varmaan se, että mä rakastan liikkumista (tosin sitäkin oon nyt rajottanut ja esim. viime viikollakin tein vaan kaks treeniä). Toinen on se, et mulla on koko ajan elämässä jokin stressitekijä, esim. nyt juuri alkanut työ ja pääsykokeet. Lisäks herkuttelu ahdistaa, jotenkin tuntuu et yks herkuttelukerta viikossa on ehdoton maksimi. Välillä tosin uskallan herkutella useemmin, mut sitten iskee syyllisyys...

    Mä todella pelkään et mun hormonitoiminta ja kuukautiset ei tuu koskaan enää palaamaan, joten mun pitäis oikeesti muuttaa toimintatapoja HETI, ei huomenna.

    Sun teksteistä saa aina motivaatiota <3 Toivottavasti jatkat kirjoittamista! Kaikki sun mainitsemat postausideat kuulostaa hyviltä, tee vaikka kaikista postaus (sitten kun ehdit!) Tsemppiä sulle! :)

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommentistasi <3

    Ihanaa, että tykkäsit postauksesta! Meidän tilanteet kuulostaa kyllä tosi samankaltaisilta... Mullekin liikunnan rajoittaminen on vaikeaa myös sen takia, että olen aina rakastanut liikuntaa/urheilua ja en tykkää yhtään olla toimettomana neljän seinän sisällä :D Täytyy vain muistaa, että mitä nopeammin antaa kropalleen mahdollisuuden toipua, sitä nopeammin pystyy myös palaamaan rankemmankin liikunnan pariin!

    Itse kyllä uskallan herkutella jo jopa päivittäin ja kannustan myös sinua siihen! Herkuilla on helppo saada omaa energiansaantia ylöspäin, jolloin ei tarvitse ahtaa tajuttomia määriä ''tavallista ruokaa''. Puhumattakaan siitä, miten hyvää se tekee myös sh:tä sairastavan mielelle! Älä kuuntele syyllisyyden tunteita, lupaan että sulle ei tapahdu mitään pahaa :) Tsemppiä myös sulle <3

    VastaaPoista
  4. Moi! Olisi kiva lukea sun pääsiäislomasta seuraavaksi, olisi ajankohtainen aihe. Kaksi muutakin postausideaa kuulostaa tosi mielenkiintoisilta, joten niistäkin lukisi mielellään, mutta ne ehkä ehtisi myöhemminkin :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ruoka ja paranemisprosessi

Tässä postauksessa ajattelin kertoa omia mielipiteitäni ja kokemuksiani  siitä, mitä ja miten ja kuinka paljon kannattaisi syödä paranemisprosessin aikana, ja muitakin ruokailuun liittyviä juttuja. Painotan, että en ole minkään sortin asiantuntija, vaikka toki paljon sattuneesta syystä ravitsemusasioista tiedänkin. Kaikki ihmiset ovat yksilöitä, joten yksi malli ei ruoka-asioissa mitenkään sovi kaikille... Kuinka paljon? Kun puhutaan syömishäiriöstä (lähinnä anoreksia, bulimia, ortoreksia + niiden epätyypilliset muodot) toipumisesta, olennaista on korjata aliravitsemustila syömällä riittävästi. Kannattaa myös muistaa, että aliravitsemukseen ei aina liity alipainoisuutta... Riittävä määrä tietenkin vaihtelee iän, sukupuolen, pituuden, aktiivisuustason, jne. mukaan, mutta paranemisprosessin aikana ei ole mahdollista syödä liikaa! Joillekin sopii paremmin henkilökohtainen ateriasuunnitelma, toisille taas vapaampi malli, kuten MinnieMaud. Mitään tarkkaa ja täysin ehdotonta tavoitekalo

Kokemukseni osastohoidosta

Ajattelin tässä postauksessa kertoa vähän omia kokemuksiani ja mielipiteitäni anoreksian osastohoidosta. Ensin vähän taustoja: Jouduin lasten sisätautien osastolle 24.4.2017. Olin siellä kaksi viikkoa ja yhden päivän. Tämän jälkeen olin vielä muutaman päivän nuorten psykiatrisella osastolla ja kotiuduin lopullisesti 12.5.2017. Aloitetaan siitä, että miksi jouduin osastolle. Painoni oli laskenut nopeaa tahtia, ja painokäyrässä se oli lähtenyt pystysuoraan alaspäin. Olin laihtunut kuukauden sisällä noin viisi kiloa. Tämän lisäksi minulla oli rytmihäiriöitä ja huimausta, sekä pulssini ja verenpaineeni olivat aika alhaiset. BMI:ni oli osastolle joutuessani jotain 15.9 ja 16.1 väliltä. Eli kyllä, osastolle voi joutua vaikkei olisi välittömässä hengenvaarassa! Lasten sisätautien osastolla oli säännölliset ruoka-ajat: aamupala kahdeksalta, lounas yhdeltätoista, välipala kahdelta, päivällinen neljän ja viiden välillä sekä iltapala kahdeksalta. Noudatin osastolla ravitsemusterapeutin laatim

Mun pelko- ja turvaruoat

Tänään ajattelin kertoa, että mitkä ovat muodostuneet mun pelko- ja turvaruoiksi anoreksian aikana. TURVARUOAT 1. Puuro on mun turvaruoka varmaan aika monille tutuista syistä. Se on kevyttä ja terveellistä. Syön puuroa joka päivä aamupalaksi ja olen syönyt niin kauan kuin muistan. 2. Kasvisruoka on mulle turvallista syödä, koska se on terveellistä ja eettistä. Olin semivegetaristi ennen, joten kasvisruoka on senkin takia lähellä sydäntäni. Vaikka kasvisruoka onkin minulle turvaruoka, oma kasvissyöntini ei liittynyt millään tapaa syömishäiriööni. Ne olivat kaksi täysin erillistä ominaisuutta minussa, tai paremminkin; kasvissyönti oli ja on edelleen tärkeä osa minua, syömishäiriö toivottavasti ei... kuvan annos oli minulle kuitenkin haastava, koska se oli ravintola-annos (vohveli teriyaki-tofulla, kasviksilla, cashewpähkinöillä, paahdetulla sipulilla ja majoneesilla) 3. Kouluruoka sen takia, että se on usein kevyttä, sillä se kypsennetään yleensä uunissa ilm