Siirry pääsisältöön

Huonon itsetunnon mysteeri

Tänään halusin puhua asiasta, joka vaikuttaa ainakin minun elämääni ja hyvinvointiini enemmän kuin toivoisin, nimittäin huonosta itsetunnosta. Olen pohtinut tätä asiaa paljon viime aikoina ja halusin kirjoittaa asiasta myös tänne blogin puolelle, sillä olen varma, että ongelma on todellinen myös monille teistä.

Itse olen kärsinyt itsetunto-ongelmista niin pitkään kuin muistan. Tai ehkä en ihan pienenä lapsena, mutta ala-asteelta asti ainakin jossain määrin. Yläasteella itsetuntoni mureni aivan pohjalukemiin ja tilanne on melko lailla sama yhä tänäkin päivänä. Minua ei ole ikinä kiusattu, vaan oikeastaan minulla on aina ollut kavereita, välittävä ja tukeva perhe, harrastuksia joissa menestyn, rahaa vähintäänkin tarpeeksi ja olen myös pärjännyt koulussa erinomaisesti. Eihän kuulostakaan miltään tyypilliseltä taustatarinalta nuorelle, jonka elämä on huonon itsetunnon vuoksi solmussa? Vaikka varmasti myös lähipiiristä on tullut minulle suorituspaineita, uskon, että syy huonolle itsetunnolleni on lähes täysin omassa persoonallisuudessani.


Humanistisen psykologian edustaja Carl Rogers kehitti 1900-luvun alkupuolella teorian minäkäsityksen ja ihanneminän välisestä suhteesta. Ideaalitilanteessa minäkäsitys (eli uskomus siitä, kuka olen ja mihin pystyn) vastaa ihmisen itse laatimaa ihanneminää (eli mielikuvaa siitä, millainen haluaisi olla). Mikäli ihanneminä eroaa liikaa todellisesta minästä, ihminen voi jopa sairastua psyykkisesti. Kyseinen teoria kolahti omalla kohdallani vähän turhankin hyvin. Oma ihanneminäni on varsin loistava ihminen; hän menestyy opinnoissaan, pääsee ensimmäisellä hakukerralla yliopistoon, on kerta kaikkiaan mahtava kaveri, koiranomistaja ja läheinen, syö askeettisen terveellisesti, urheilee, omistaa täydellisen Victoria's Secret -mallin vartalon, elää ekologisesti ja on aina iloinen eikä tuota ikinä pettymystä kenellekään. Oma ihanneminäni on aina ahkera, tuottelias eikä koskaan valita tai laiskottele. Jokainen ihminen tajuaa, että tällaisten vaatimusten kanssa on äärimmäisen raskasta elää.

Kun vaatii itseltään liikaa, ei ole ihmekään, jos itsetunto on huono; yksinkertaisesti ''epäonnistut'' omissa silmissäsi liian usein. Olen siis perfektionisti. Olen myös äärimmäisen herkkä ihminen, ja pienikin muiden ihmisten esittämä kritiikki tai tiuskaisu saa minut usein pois tolaltani tai romahtamaan. Siispä yritän aina miellyttää muita; yritän parhaani mukaan täyttää kaikkien odotukset, jotta voisin suojella herkkää minuuttani toisten pettymyksen aiheuttamalta tuskalta. Yritän parhaani mukaan olla mieliksi niin itselleni kuin muille jopa siihen asti, että en enää jaksa. Joskus olen ollut kuin tyhjä kuori, koska elämästäni on kadonnut kaikki ilo ja sen myötä merkitys; nousen aamulla ylös sängystä ja juoksen pää kolmantena jalkana paikasta toiseen laatimani minuuttiaikataulun mukaan, kunnes menen illalla jälleen nukkumaan. Enkä siltikään ole tyytyväinen itseeni.


Syyllistän itseäni kaikesta. Milloin syynä on pieleen mennyt koe, vartaloni hirveä ulkonäkö, syömiseen liittyvä repsahdus, se että tiuskaisin isälleni aamuäreyksissäni tai se, että en osaa olla kiitollinen asioista, koska olen masentunut. Joka ikinen päivä olen kuin sodassa itseni kanssa. Myös anoreksiaan sairastumiseeni vaikutti vahvasti se, että oletin timmin vartalon antavan vihdoin minulle rauhan sisäiseltä orjapiiskuriltani. Olen kirjaimellisesti sairastuttanut itseni omilla vaatimuksillani, mutta en osaa lopettaa. Jahtaan päivästä toiseen täydellisyyden illuusiota, jota en koskaan voi saavuttaa. Revin vain itseni hajalle yhä uudestaan ja uudestaan. Ajoittain olen halunnut tappaa itseni, koska en pysty elämään itseni kanssa epäonnistumisieni vuoksi.

Huono itsetunto on vaikuttanut myös ihmissuhteisiini ja etenkin rakkauselämääni. En tutustu kovin helposti uusiin ihmisiin, etenkään romanttisessa mielessä. En osaa olla oma itseni uusien ihmisten seurassa vaan minut ympäröi paksu muuri, joka suojelee minua muiden tuomitsemiselta. En halua, että ihmiset oppivat tuntemaan minut oikeasti; eiväthän he silloin pitäisi minusta, kun en kelpaa edes itselleni. Olen käynyt treffeillä, mutta ikinä mikään ei etene sen pidemmälle, koska pelkään niin paljon torjutuksi tulemista. Pelkään, että treffikumppanini tajuaa, millainen oikeasti olen; tylsä, typerä, epäviehättävä, ruma ja ällöttävä. Sabotoin siis omia ihmissuhteitani ja blokkaan kiinnostavat ihmiset pois elämästäni ennen kuin pelkäämäni totuus paljastuu heille.


Elämä näin huonon itsetunnon kanssa on välillä yhtä helvettiä. Yritän pitää yllä toivoa paremmasta huomisesta ja itse asiassa uskon, että psykoterapia saattaa auttaa minua tutustumaan itseeni ja sitä kautta parantamaan itsetuntoani. Tiedän kyllä, että tuhlaan elämääni tähän paskaan, vaikka toki olen joskus myös tyytyväinen itseeni. En vain osaa lopettaa ja antaa itseni olla. Täydellisyyden tavoittelusta ja itseni ruoskimisesta on tullut minulle jonkinlainen addiktio. En ymmärrä, mitä sillä tavoittelen, koska se ei ole ikinä tehnyt minua onnelliseksi. Toivon, että oppisin vielä jonain päivänä suhtautumaan itseeni armollisemmin ja oikeasti nauttimaan elämästä.


Kiitos, että luit postauksen <3
Olen pahoillani siitä, että postaukseni ovat viime aikoina olleet melko negatiivisia. En kuitenkaan halua kaunistella elämäntilannettani, sillä haluan olla täällä blogissa aito ja rehellinen. Onko teillä kokemuksia vastaavanlaisista ongelmista tai jotain vinkkejä itsetunnon kohentamiseen? Annathan palautetta tai ehdotathan haluamaasi postausta kommenteissa!

Kommentit

  1. Surullista lukea tällaisia fiiliksiä, mutta pystyn kyllä (valitettavasti) samaistumaan osittain <3

    Itselläni huonon itsetunnon syntyyn on varmasti myötävaikuttanut esim. kotona lapsesta asti kuulemani vähättely sekä se, että oli kyse sitten kolmen tai kymmenen hengen porukasta, niin mut on jokaisessa kaveriporukassa elämäni aikana jätetty osittain ulkopuolelle. Nykyään just blokkaan itse jo itseäni ikään kuin "valmiiksi" ulkopuoliseksi. En osaa tai uskalla tutustua ihmisiin tai ehdottaa kellekkään mitään. Oletan että olen liian tylsä ja epäkiinnostava kun mut kerran on suljettu aina ulos. Samoin mahdoton kuvitella että joku mies kiinnostuisi. En tiedä onko näistä fiiliksistä ja tästä epävarmuudesta ikinä mahdollista päästä pois. Sen oon yrittänyt opetella hyväksymään, että minä nyt vaan olen ujo ja sosiaalisesti lahjaton, tykkään ehkä vähän oudoista asioista jne, että jos niiden takia joku ei pidä minusta, niin en voi muuksikaan muuttua. Tsemppiä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi <3

      Todella ikävää kuulla kokemuksistasi :( Olen kuitenkin varma siitä, että sinussa ei ole mitään vikaa! Ehkä et ole vain tavannut oikeita ihmisiä... Tiedän kyllä paremmin kuin hyvin tuon tunteen, että jättäytyy tarkoituksella porukan ulkopuolelle ikään kuin suojellakseen itseään, vaikka minua ei kiusattu olekaan. Itse yritän kyllä pitää yllä uskoa siihen, että pystyn vielä parantamaan itsetuntoani, ehkä en kokonaan, mutta ainakin jollain tasolla. Olemmehan vielä nuoria, joten ei saa menettää toivoaan! Ja tuo on kyllä totta, että itseään ei pidä mennä muuttamaan muiden vuoksi (t. toinen ujo ja sosiaalisesti hieman kömpelö).

      Tsemppiä ja ihanaa alkutalvea myös sinulle <3

      Poista
  2. Josko minä näin kahden vuoden blogisi seuraamisen jälkeen uskaltautuisin kommentoimaankin :D

    Tunnistan surullisen paljon toissavuotista itseäni tästä postauksesta (ja oikeastaan kaikista tähänastisista, olet jopa sairastunut anoreksiaan täsmälleen samaan aikaan, saman ikäisenä ja samalla tavalla kuin minä, mikä on melkein karmivaa). Kuitenkin voin (Kliseevaroitus!) täydestä sydämestäni sanoa, että kaikki helpottaa. Melkein aloin itkeä riemusta kun luin, että olet hakeutunut psykoterapian pariin, sillä terapialla on valtava ja mullistava vaikutus, usko pois.

    Minä aloitin terapian toissavuonna ja onhan se ollut vääntöä ja tullut relapseja ja kamalia aikoja, mutta se auttaa oikeasti, ja syvemmältä kuin mikään muu hoitomuoto. En voi kuin lämpimästi kannustaa sua sille taipaleelle. Oot upea ja vahva ihminen, Salla. Tsemppiä taisteluun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentistasi <3 Muista, että aina saa kommentoida jos yhtään siltä tuntuu, tyhmiä kommentteja ei ole olemassakaan!

      Vaikka sen toki itsekin jollain tasolla tietää, niin on aina helpottavaa kuulla, että kaikki kyllä järjestyy aikanaan. Ihanaa kuulla, että psykoterapia on auttanut sinua :) Uskon itsekin saavani siitä paljon hyötyä, jos nyt pääsen sen aloittamaan. Sinäkin kuulostat todella vahvalta ja ihanalta ihmiseltä <3 Tsemppiä ja hyvää alkutalvea myös sulle!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ruoka ja paranemisprosessi

Tässä postauksessa ajattelin kertoa omia mielipiteitäni ja kokemuksiani  siitä, mitä ja miten ja kuinka paljon kannattaisi syödä paranemisprosessin aikana, ja muitakin ruokailuun liittyviä juttuja. Painotan, että en ole minkään sortin asiantuntija, vaikka toki paljon sattuneesta syystä ravitsemusasioista tiedänkin. Kaikki ihmiset ovat yksilöitä, joten yksi malli ei ruoka-asioissa mitenkään sovi kaikille... Kuinka paljon? Kun puhutaan syömishäiriöstä (lähinnä anoreksia, bulimia, ortoreksia + niiden epätyypilliset muodot) toipumisesta, olennaista on korjata aliravitsemustila syömällä riittävästi. Kannattaa myös muistaa, että aliravitsemukseen ei aina liity alipainoisuutta... Riittävä määrä tietenkin vaihtelee iän, sukupuolen, pituuden, aktiivisuustason, jne. mukaan, mutta paranemisprosessin aikana ei ole mahdollista syödä liikaa! Joillekin sopii paremmin henkilökohtainen ateriasuunnitelma, toisille taas vapaampi malli, kuten MinnieMaud. Mitään tarkkaa ja täysin ehdotonta tavoitekalo

Mun pelko- ja turvaruoat

Tänään ajattelin kertoa, että mitkä ovat muodostuneet mun pelko- ja turvaruoiksi anoreksian aikana. TURVARUOAT 1. Puuro on mun turvaruoka varmaan aika monille tutuista syistä. Se on kevyttä ja terveellistä. Syön puuroa joka päivä aamupalaksi ja olen syönyt niin kauan kuin muistan. 2. Kasvisruoka on mulle turvallista syödä, koska se on terveellistä ja eettistä. Olin semivegetaristi ennen, joten kasvisruoka on senkin takia lähellä sydäntäni. Vaikka kasvisruoka onkin minulle turvaruoka, oma kasvissyöntini ei liittynyt millään tapaa syömishäiriööni. Ne olivat kaksi täysin erillistä ominaisuutta minussa, tai paremminkin; kasvissyönti oli ja on edelleen tärkeä osa minua, syömishäiriö toivottavasti ei... kuvan annos oli minulle kuitenkin haastava, koska se oli ravintola-annos (vohveli teriyaki-tofulla, kasviksilla, cashewpähkinöillä, paahdetulla sipulilla ja majoneesilla) 3. Kouluruoka sen takia, että se on usein kevyttä, sillä se kypsennetään yleensä uunissa ilm

Mun anoreksia äidin näkökulmasta

Epäilys Sallan anoreksiaan sairastumisesta heräsi joulun 2016 jälkeen. Salla muuttui sulkeutuneemmaksi, liikunnan harrastaminen lisääntyi, ruokavalio kapeni, mutta samalla kiinnostus ruokaan ja ruuanlaittoon lisääntyivät. Miksi sitten ajattelin näiden asioiden liittyvän anoreksiaan? Se johtui siitä, että olen itsekin sairastanut anoreksian lukioiässä. Kysyin Sallalta asiasta jo kun epäilykseni heräsi, mutta Salla ei myöntänyt mitään ongelmaa olevan. Talviloman jälkeen sain kuitenkin puhelun koulun terkkarilta, joka kertoi Sallan hakeneen apua. Tunsin toisaalta helpotusta ja toisaalta surua lapseni kohtalosta. En olisi toivonut tätä missään nimessä hänen kohdalleen! Tunsin myös myötätuntoa, koska minulla omien kokemuksieni myötä oli sentään jonkinlainen aavistus siitä, mitä Salla kävi läpi. Missään vaiheessa en ole tuntenut vihaa tai suuttumusta. Parin kuukauden päästä olimme siinä pisteessä, että Salla joutui osastohoitoon. Toisaalta oli helpotus, että vastuu siirtyi hetkeksi ammat