Elämänmuutos = tie tyytyväisyyteen?

Olen pohtinut viime aikoina paljon omaa vointiani, elämääni ja identiteettiäni. Olen kysynyt itseltäni lukemattomia kertoja: ''Olenko tyytyväinen elämääni?'' Usein pohdittuani kysymystä olen vakuutellut itselleni, että tietysti olen. Minullahan on ihana perhe, ystäviä, koira, harrastuksia, koulussa menee hyvin. Enkä väitäkään, että elämässäni ei olisi jo nyt hyviä asioita tai että olisin koko ajan onneton. Silti joudun ikävä kyllä vastaamaan edellämainittuun kysymykseen, että en ole tyytyväinen elämääni. Tunnen oloni tietyllä tavalla kiittämättömäksi sanoessani näin, koska monella asiat ovat paljon huonommin. Silti olen tuntenut jo pidemmän aikaa, useita vuosia, oloni enimmäkseen jotenkin valjuksi. Kuin vain soljuisin päivästä toiseen ilman minkäänlaista tarttumapintaa elämääni. Tänään puhutaan siis elämänmuutoksista.

Elämänmuutoksia on monenlaisia; olosuhteiden sanelemia tai omavalintaisia, myönteisiä tai kielteisiä, odotettavissa olevia tai täysin yllättäviä. Yhteistä kaikille niille on se, että ne koettelevat ihmistä tavalla tai toisella. Useimmiten ne vaativat paljon sopeutumista, uuden oppimista ja itsetutkiskelua. Etenkin nuoruuteen liittyy elämänvaiheena monenlaisia muutoksia. Ensin tulee murrosikä, mikä jo itsessään aiheuttaa monenlaisia muutoksia. Sen päälle tulee vielä oman identiteetin rakentaminen, ihmissuhteiden muutokset, itsenäistyminen, ammatinvalintaan liittyvät kysymykset ja lapsuudenkodista muuttaminen. Vähemmästäkin menee moni sekaisin!

Oman itsensä löytäminen ei ole ihan helppoa. Itse ainakin koen muuttuneeni paljon etenkin yläasteen aikana. Kontrasti 7-luokkalaisen ja 9-luokkalaisen Sallan välillä on valtava. Sen jälkeen muutokset eivät ole olleet yhtä dramaattisia, mutta tunnen edelleen olevani hukassa itseni kanssa. Painin edelleen vanhan minäni ja uuden minäni välillä joka päivä. Tähän linkittyi vahvasti myös ammatinvalinnan vaikeus; lähtisinkö opiskelemaan eläinlääketiedettä (joka edustaisi enemmän vanhaa minääni ja sai kannatusta myös läheisiltäni) vai psykologiaa (joka puolestaan linkittyy uuteen minääni)? Lopulta valitsin psykologian, mikä helpotti identiteettikriisiäni jonkin verran. Identiteettini ei kuitenkaan ole vielä täysin eheä, koska saatan muuttaa mieltäni elämääni ja itseeni liittyvistä piirteistä kuin tuuliviiri konsanaan, mikä on ajoittain raskasta.

Usein sanotaan, että yleinen tyytymättömyys ja masennuskin voivat tarkoittaa sitä, että omassa elämässä olisi hyvä muuttaa jotakin. Henkinen pahoinvointi voi olla merkki siitä, että ei elä kuten haluaisi elää; se voi tarkoittaa esim. sitä, että oma toiminta on ristiriidassa omien arvojen kanssa tai että tekee liikaa asioita vain velvollisuudentunnosta nautinnon sijaan. Vähitellen ymmärrykseni omasta tilanteestani on kasvanut; en elä sellaista elämää, johon voin olla tyytyväinen. Ja tämä on se ongelma. Haluaisin elää sellaista elämää, mitä voisin ilolla ja haikeudella muistella 80-vuotiaana mummona keinutuolissa. Tällä hetkellä elämäni ei ole sellaista. Niin dramaattiselta kuin se kuulostaakin, tarvitsen kipeästi uuden alun.

Olen siis päättänyt tehdä elämänmuutoksen. En mitään dramaattista, uutiskynnyksen ylittävää ja inspiroivaa ''koko elämä uusiksi'' -tyylistä elämänmuutosta. Vaan pieniä muutoksia tekemällä ja itseäni kuuntelemalla alan pikkuhiljaa rakentaa omannäköistäni elämää. Kaikki lähtee oman elämän kartoittamisesta; miettimällä omia arvoja, ajankäyttöä elämän eri osa-alueisilla, oman onnellisuuden ja hyvinvoinnin lähteitä, ihmissuhteita ja tulevaisuutta. Paljon tapahtuu jo sillä, että tunnistaa jo olemassaolevan hyvän ja lähtee lisäämään sitä omassa elämässä. Jotkut asiat eivät palvele minua enää ja aiheuttavat pahoinvointia, ja niistä asioista olisi hyvä luopua. Kuten me kaikki tiedämme, muutos on usein vaikeaa ja on haastavaa päästää irti sellaisista asioista, jotka ennen olivat niin iso osa itseä. Se muutos on silti tehtävä; mikään ei muutu, jos mikään ei muutu. Haluan rakentaa itselleni sellaisen elämän, että minun ei tarvitse odottaa aina seuraavaa viikonloppua tai lomaa, koska jo arkeni sellaisenaan olisi elämisen arvoista.

Toivottavasti tykkäsitte postauksesta <3
Tällä kertaa tulikin ehkä vähän syvällisempää tekstiä, hah :D Rehellisesti sanottuna muun elämäni ohella myös tämän blogin suhteen minulla on ristiriitaisia fiiliksiä. Välillä minusta tuntuu kuin lähinnä syömishäiriö-aiheiset postaukset herättäisivät lukijoideni kiinnostuksen. Syömishäiriö alkaa kuitenkin olla jo melko taka-alalla omassa elämässäni, joten sen takia en koe inspiroivana kirjoittaa jokaista postausta kyseisestä aiheesta. Bloginkin suhteen on siis pohdinnan paikka; jatkaako samaan malliin vai eri painotuksella, luodako uusi blogi vai lopettaako kokonaan? Siinäpä vasta pulma... Annathan palautetta tai ehdotat haluamaasi postausta kommenteissa!