Alun perin minun oli tarkoitus tehdä tällä viikolla ensimmäinen ''viikon kouluruoat'' -postaus, mutta päätinkin tehdä sen vasta ensi viikolla. Kävimme nimittäin tällä viikolla torstaina Oulussa tutustumassa yliopistoon ja ammattikorkeakouluun, joten en luonnollisesti syönyt kyseisenä päivänä koululla. Ajattelin muutenkin, että olisi kiva pitkästä aikaa kertoa teille treenirutiineistani sekä suhteestani liikuntaan tänä päivänä :) Jos aihe kiinnostaa enemmänkin, suosittelen lukemaan myös aiemmat postaukseni aiheesta tunnisteella liikunta.
Lyhyenä pohjustuksena uusille lukijoille voisin kertoa, että olen ollut liikunnallinen pienestä pitäen ja harrastanut mm. telinevoimistelua koko ala-asteen ajan. Ratsastuksen olen aloittanut vuonna 2008 ja edelleenkin käyn ratsastamassa silloin tällöin. Myös esim. koirien kanssa on tullut lenkkeiltyä monenlaisissa maastoissa lapsesta lähtien ja rakastankin yli kaiken liikkua luonnossa. Yläasteella olen aloittanut salitreenin ja myös juoksemisen, joka kylläkin on sittemmin jäänyt akillesjänteen vaivojen vuoksi. Suhteeni liikuntaan oli ennen anoreksiaan sairastumista varsin terve ja mutkaton; aina kun energiaa riitti (eli 99% ajasta), liikuin ympäriinsä kuin sähköjänis konsanaan ja väsyneenä tyydyin sohvalla löhöilyyn.
Anoreksiaan sairastumisen myötä suhteeni liikuntaan muuttui täysin. Toki olin aiemminkin saattanut kannustaa itseni ulkoilemaan liikunnan terveysvaikutuksiin vedoten, mutta nyt kaikki oli erilaista; liikunnasta katosi kaikki ilo - siitä tuli pelkkä laihdutukseen, kaloreiden polttamiseen ja itsensä rankaisemiseen käytettävä väline. Oma pakkoliikuntani ei (onneksi) ollut erityisen extremeä, mutta silti henkisesti ja fyysisesti kuluttava kokemus. Oli hirveä tunne, kun mieli ja kroppa vain huusivat lepoa päivä päivältä kiristyvältä tahdilta, mutta en voinut suoda sitä itselleni. Pelkäsin liikaa, että pilaisin terveyteni tai alkaisin lihomaan, jos liikkuisin vähemmän. Oikeasti runsas liikunta ja etenkin treenaaminen olivat sekä keholleni että mielelleni kaikkein epäterveellisin vaihtoehto tuohon aikaan.
Miten sitten on asian laita nykyään? Salitreeni on jäänyt pysyväksi harrastuksekseni. Se on omaa aikaani, joka tuo minulle valtavasti voimavaroja. Salitreeni onnistuu jotenkin kummassa myös parantamaan kehonkuvaani, kun huomaan viikko viikolta kehittyväni; tulen vahvemmaksi ja saan takaisin laihduttamisen myötä menettämäni lihakset. Toinen tärkeä liikuntaharrastukseni on koiran kanssa lenkkeileminen. Käyn koirani kanssa päivittäin 2-3 reippaalla kävelylenkillä, joihin aikaa kuluu yhteensä päivästä riippuen 1-2 tuntia. Etenkin metsälenkit koirani kanssa ovat minulle tärkeä henkireikä; saan tauon opiskelusta ja muista arjen kiireistä ja hetken aikaa olemassa ovat vain minä, ajatukseni, koirani ja luonto. Satunnaisesti tykkään myös käydä ratsastamassa ja esim. seinäkiipeilemässä.
Liikuntasuhteeni on muuttunut jälleen paljon paremmaksi. En enää ajattele, että harrastaisin liikuntaa vain polttaakseni kaloreita tai muokatakseni kehoani. Nykyään ydinajatukseni treenaamiseen liittyen on se, että treeni sovitetaan omaan arkeen eikä toisinpäin. Tällä hetkellä en ehdi käydä salilla kuin 1-2 kertaa viikossa, mutta se on ihan okei. Aina treeni ei voi olla etusijalla elämässä ja parikin treeniä viikossa on parempi kuin ei treeniä ollenkaan. Ehkä kaikkein parasta on se, että saan liikunnasta jälleen iloa ja hyvinvointia. Ei ole parempaa tunnetta kuin salitreenin jälkeinen pieni lihasjumi, sauna ja se, kun pääsee tankkaamaan oikein kunnolla sapuskaa päivän seuraavia rientoja varten :D
Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin, että suhteeni liikuntaan olisi täysin ongelmaton. Koska ei se ole. Edelleenkin minua ahdistaa, jos en jonain päivänä pääse harrastamaan ollenkaan liikuntaa. Edelleen minusta tuntuu siltä, kuin normaalia suuremmat ruokamäärät tai ylimääräiset herkut pitäisi ansaita liikkumalla enemmän. Ja edelleen minua motivoi treenaamaan myös sporttisen kropan tavoitteleminen. Koko ajan suhteeni liikuntaan kuitenkin kehittyy terveempään suuntaan. Nykyään saatan salitreenin jälkeen lenkkeillä koiran kanssa tunnin sijasta vain puoli tuntia, jos siltä tuntuu. Harjoittelen uutta asennetta liikuntaa kohtaan; tärkeintä ei ole se, miltä kroppani näyttää tai kuinka tehokasta treenini on. Sen sijaan se on tärkeää, että kuuntelen kehoani ja liikun hyvältä tuntuvalla tavalla ja intensiteetillä pitääkseni sekä kroppani että mieleni terveenä.
Toivottavasti tykkäsitte postauksesta <3
Kuulisin mielelläni teidän suhteestanne liikuntaan kommenteissa :) Ensi viikolla teen siis sen lupaamani ''viikon kouluruoat'' -postauksen. Annathan palautetta tai ehdotat haluaamaasi postausta kommenteissa!
Lyhyenä pohjustuksena uusille lukijoille voisin kertoa, että olen ollut liikunnallinen pienestä pitäen ja harrastanut mm. telinevoimistelua koko ala-asteen ajan. Ratsastuksen olen aloittanut vuonna 2008 ja edelleenkin käyn ratsastamassa silloin tällöin. Myös esim. koirien kanssa on tullut lenkkeiltyä monenlaisissa maastoissa lapsesta lähtien ja rakastankin yli kaiken liikkua luonnossa. Yläasteella olen aloittanut salitreenin ja myös juoksemisen, joka kylläkin on sittemmin jäänyt akillesjänteen vaivojen vuoksi. Suhteeni liikuntaan oli ennen anoreksiaan sairastumista varsin terve ja mutkaton; aina kun energiaa riitti (eli 99% ajasta), liikuin ympäriinsä kuin sähköjänis konsanaan ja väsyneenä tyydyin sohvalla löhöilyyn.
Minä ratsastustunnilla ehkä 10-vuotiaana :D
Anoreksiaan sairastumisen myötä suhteeni liikuntaan muuttui täysin. Toki olin aiemminkin saattanut kannustaa itseni ulkoilemaan liikunnan terveysvaikutuksiin vedoten, mutta nyt kaikki oli erilaista; liikunnasta katosi kaikki ilo - siitä tuli pelkkä laihdutukseen, kaloreiden polttamiseen ja itsensä rankaisemiseen käytettävä väline. Oma pakkoliikuntani ei (onneksi) ollut erityisen extremeä, mutta silti henkisesti ja fyysisesti kuluttava kokemus. Oli hirveä tunne, kun mieli ja kroppa vain huusivat lepoa päivä päivältä kiristyvältä tahdilta, mutta en voinut suoda sitä itselleni. Pelkäsin liikaa, että pilaisin terveyteni tai alkaisin lihomaan, jos liikkuisin vähemmän. Oikeasti runsas liikunta ja etenkin treenaaminen olivat sekä keholleni että mielelleni kaikkein epäterveellisin vaihtoehto tuohon aikaan.
Miten sitten on asian laita nykyään? Salitreeni on jäänyt pysyväksi harrastuksekseni. Se on omaa aikaani, joka tuo minulle valtavasti voimavaroja. Salitreeni onnistuu jotenkin kummassa myös parantamaan kehonkuvaani, kun huomaan viikko viikolta kehittyväni; tulen vahvemmaksi ja saan takaisin laihduttamisen myötä menettämäni lihakset. Toinen tärkeä liikuntaharrastukseni on koiran kanssa lenkkeileminen. Käyn koirani kanssa päivittäin 2-3 reippaalla kävelylenkillä, joihin aikaa kuluu yhteensä päivästä riippuen 1-2 tuntia. Etenkin metsälenkit koirani kanssa ovat minulle tärkeä henkireikä; saan tauon opiskelusta ja muista arjen kiireistä ja hetken aikaa olemassa ovat vain minä, ajatukseni, koirani ja luonto. Satunnaisesti tykkään myös käydä ratsastamassa ja esim. seinäkiipeilemässä.
Kuntosali on minulle tällä hetkellä ainoa paikka, missä olen olemassa vain itseäni ja omaa hyvinvointiani varten
Liikuntasuhteeni on muuttunut jälleen paljon paremmaksi. En enää ajattele, että harrastaisin liikuntaa vain polttaakseni kaloreita tai muokatakseni kehoani. Nykyään ydinajatukseni treenaamiseen liittyen on se, että treeni sovitetaan omaan arkeen eikä toisinpäin. Tällä hetkellä en ehdi käydä salilla kuin 1-2 kertaa viikossa, mutta se on ihan okei. Aina treeni ei voi olla etusijalla elämässä ja parikin treeniä viikossa on parempi kuin ei treeniä ollenkaan. Ehkä kaikkein parasta on se, että saan liikunnasta jälleen iloa ja hyvinvointia. Ei ole parempaa tunnetta kuin salitreenin jälkeinen pieni lihasjumi, sauna ja se, kun pääsee tankkaamaan oikein kunnolla sapuskaa päivän seuraavia rientoja varten :D
Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin, että suhteeni liikuntaan olisi täysin ongelmaton. Koska ei se ole. Edelleenkin minua ahdistaa, jos en jonain päivänä pääse harrastamaan ollenkaan liikuntaa. Edelleen minusta tuntuu siltä, kuin normaalia suuremmat ruokamäärät tai ylimääräiset herkut pitäisi ansaita liikkumalla enemmän. Ja edelleen minua motivoi treenaamaan myös sporttisen kropan tavoitteleminen. Koko ajan suhteeni liikuntaan kuitenkin kehittyy terveempään suuntaan. Nykyään saatan salitreenin jälkeen lenkkeillä koiran kanssa tunnin sijasta vain puoli tuntia, jos siltä tuntuu. Harjoittelen uutta asennetta liikuntaa kohtaan; tärkeintä ei ole se, miltä kroppani näyttää tai kuinka tehokasta treenini on. Sen sijaan se on tärkeää, että kuuntelen kehoani ja liikun hyvältä tuntuvalla tavalla ja intensiteetillä pitääkseni sekä kroppani että mieleni terveenä.
Tasapaino on tärkeintä...
Toivottavasti tykkäsitte postauksesta <3
Kuulisin mielelläni teidän suhteestanne liikuntaan kommenteissa :) Ensi viikolla teen siis sen lupaamani ''viikon kouluruoat'' -postauksen. Annathan palautetta tai ehdotat haluaamaasi postausta kommenteissa!
Täällä myös toinen luontaisesti aktiivinen ihminen. Aikanaan pakkoliikunta vei ilon lähes kaikesta liikunnasta (myös niistä lempilajeista) erittäin pitkäksi aikaa. Tämä ilmeni esim. siten, että jännitin joka ikistä liikuntasuoritusta etukäteen sekä toivoin, että suoritus olisi ohi, vaikka kyse ei enään ollut pakkoliikunnasta. Nyt tuntuu enemmän siltä, että harrastan juuri niitä lajeja joista tykkään. Liikunnan harrastamista oikein odottaa, vain siitä riemusta, että se on kivaa! Allekirjoitan tuon, ettei suhteeni ole täysin neutraali, liikuntatauot ahdistavat, minulla on tiettyjä tavoitteita liikunnamäärän suhteen ja ruokamäärät mietityttävät. Mutta tärkeintä on se, etten pyri enään tekemään suurta hallaa itselleni liikunnalla ja sallin niitä lepopäiviäkin hyvillä mielin. Hyvä postaus jälleen!
VastaaPoistaKiitos kommentistasi <3
PoistaKertomasi kuulostaa erittäin tutulta... Itse en osaa sanoa, voiko suhteestani liikuntaan ja ruokaan ikinä tullakaan täysin ''normaali'', mutta asia on juuri niin kuin sanoit; tärkeintä on, että liikunnasta nauttii jälleen, määrät pysyvät kohtuullisina ja osaa ahdistuksesta huolimatta antaa itsensä levätä tarvittaessa. Tsemppiä sulle jatkoon :)