Siirry pääsisältöön

Minä ja mielenterveys

Mielenterveysongelmani alkoivat 9. luokan syksyllä vuonna 2016. Sen jälkeen olen kamppaillut ahdistuneisuuden, anoreksian ja masennuksen kanssa enemmän tai vähemmän aina tähän päivään saakka. Syömishäiriön suhteen tilanne on ollut melko vakaa jo pitkään, mutta etenkin masennuksen kanssa vointini on aaltoillut voimakkaasti. Ongelmiani on hoidettu ensin muutaman kerran koulupsykologin kanssa, myöhemmin anoreksian vuoksi sairaalassa sekä psykiatrisella avo-osastolla, ja viime aikoina lähinnä nuorisopsykiatrian poliklinikalla ja opiskelijaterveydenhuollossa. Koska täytin 18, hoitoni tulee siirtymään aikuisten matalan kynnyksen mielenterveyspalveluihin ja sieltä tarvittaeessa erikoissairaanhoitoon. Lähiaikoina aletaan myös selvittelemään tarvettani sekä mahdollisuuksiani psykoterapiaan sekä mielialalääkitykseen.

Miksi sitten olen päättänyt kertoa mielenterveysongelmistani avoimesti blogissani? Enkö pelkää leimaantumista? Eikö minua hävetä yhtään? Vastaukseni on: Pelkään kyllä leimaantumista, mutta en silti häpeä yhtään. Blogini kautta pystyn käsittelemään vaikeita asioita, jakamaan onnenhetkeni ja sekä antamaan että saamaan kultaakin kalliimpaa vertaistukea. Haluan myös omalta osaltani vähentää mielenterveysongelmiin kohdistuvaa stigmaa ja vaikenemisen kulttuuria. Kuka tahansa voi sairastua psyykkisesti, ja mielenterveyden tilaa ei yleensä edes havaitse ihmisestä päällepäin. Minullakin on kaikki aina ollut hyvin; minulla on mukava ja kohtuullisen varakas perhe, jolla ei ole mitään normaalia suurempia ongelmia, vanhempani ovat yhä yhdessä, minulla on aina ollut kavereita, laaja tukiverkosto ja harrastuksia, minua ei koskaan ole kiusattu koulussa ja olen saanut elämässäni paljon enemmän kuin moni muu edes Suomessa. Silti sairastuin.

Mielenterveysongelmistani huolimatta olen silti pystynyt pääasiassa elämään lähes normaalia elämää, opiskelemaan, käymään töissä, harrastamaan ja toteuttamaan unelmiani. Olen oppinut näiden vuosien aikana itsestäni ja elämästä paljon enemmän kuin ilman näitä raastavia kokemuksia olisi ollut mahdollista. Osaan olla kiitollinen hyvistä päivistä, jolloin koko maailma ei tunnu harmaalta ja uhkakuvia vilisevältä helvetiltä. Hyviä hetkiä on lähes aina enemmän kuin huonoja. Pimeinäkin aikoina osaan säilyttää edes pienen toivonkipinän, sillä olenhan selvinnyt ennenkin. Mielenterveys on jokaisen henkilökohtainen jatkumo läpi elämän, jako hulluihin ja normaaleihin ei pidä paikkaansa. Ja matka takaisin mielen tasapainoon on välillä jatkuvaa kamppailua, kliseisesti sanottuna verta, hikeä ja kyyneleitä, mutta myös todella antoisaa ja opettavaista. Meidän kaikkien on mahdollista saavuttaa kyseinen määränpää. Tuetaan toisiamme ja ollaan sekä itsellemme että muille armollisia <3

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ruoka ja paranemisprosessi

Tässä postauksessa ajattelin kertoa omia mielipiteitäni ja kokemuksiani  siitä, mitä ja miten ja kuinka paljon kannattaisi syödä paranemisprosessin aikana, ja muitakin ruokailuun liittyviä juttuja. Painotan, että en ole minkään sortin asiantuntija, vaikka toki paljon sattuneesta syystä ravitsemusasioista tiedänkin. Kaikki ihmiset ovat yksilöitä, joten yksi malli ei ruoka-asioissa mitenkään sovi kaikille... Kuinka paljon? Kun puhutaan syömishäiriöstä (lähinnä anoreksia, bulimia, ortoreksia + niiden epätyypilliset muodot) toipumisesta, olennaista on korjata aliravitsemustila syömällä riittävästi. Kannattaa myös muistaa, että aliravitsemukseen ei aina liity alipainoisuutta... Riittävä määrä tietenkin vaihtelee iän, sukupuolen, pituuden, aktiivisuustason, jne. mukaan, mutta paranemisprosessin aikana ei ole mahdollista syödä liikaa! Joillekin sopii paremmin henkilökohtainen ateriasuunnitelma, toisille taas vapaampi malli, kuten MinnieMaud. Mitään tarkkaa ja täysin ehdotonta tavoitekalo

Mun pelko- ja turvaruoat

Tänään ajattelin kertoa, että mitkä ovat muodostuneet mun pelko- ja turvaruoiksi anoreksian aikana. TURVARUOAT 1. Puuro on mun turvaruoka varmaan aika monille tutuista syistä. Se on kevyttä ja terveellistä. Syön puuroa joka päivä aamupalaksi ja olen syönyt niin kauan kuin muistan. 2. Kasvisruoka on mulle turvallista syödä, koska se on terveellistä ja eettistä. Olin semivegetaristi ennen, joten kasvisruoka on senkin takia lähellä sydäntäni. Vaikka kasvisruoka onkin minulle turvaruoka, oma kasvissyöntini ei liittynyt millään tapaa syömishäiriööni. Ne olivat kaksi täysin erillistä ominaisuutta minussa, tai paremminkin; kasvissyönti oli ja on edelleen tärkeä osa minua, syömishäiriö toivottavasti ei... kuvan annos oli minulle kuitenkin haastava, koska se oli ravintola-annos (vohveli teriyaki-tofulla, kasviksilla, cashewpähkinöillä, paahdetulla sipulilla ja majoneesilla) 3. Kouluruoka sen takia, että se on usein kevyttä, sillä se kypsennetään yleensä uunissa ilm

Mun anoreksia äidin näkökulmasta

Epäilys Sallan anoreksiaan sairastumisesta heräsi joulun 2016 jälkeen. Salla muuttui sulkeutuneemmaksi, liikunnan harrastaminen lisääntyi, ruokavalio kapeni, mutta samalla kiinnostus ruokaan ja ruuanlaittoon lisääntyivät. Miksi sitten ajattelin näiden asioiden liittyvän anoreksiaan? Se johtui siitä, että olen itsekin sairastanut anoreksian lukioiässä. Kysyin Sallalta asiasta jo kun epäilykseni heräsi, mutta Salla ei myöntänyt mitään ongelmaa olevan. Talviloman jälkeen sain kuitenkin puhelun koulun terkkarilta, joka kertoi Sallan hakeneen apua. Tunsin toisaalta helpotusta ja toisaalta surua lapseni kohtalosta. En olisi toivonut tätä missään nimessä hänen kohdalleen! Tunsin myös myötätuntoa, koska minulla omien kokemuksieni myötä oli sentään jonkinlainen aavistus siitä, mitä Salla kävi läpi. Missään vaiheessa en ole tuntenut vihaa tai suuttumusta. Parin kuukauden päästä olimme siinä pisteessä, että Salla joutui osastohoitoon. Toisaalta oli helpotus, että vastuu siirtyi hetkeksi ammat