Mielenterveysongelmani alkoivat 9. luokan syksyllä vuonna 2016. Sen jälkeen olen kamppaillut ahdistuneisuuden, anoreksian ja masennuksen kanssa enemmän tai vähemmän aina tähän päivään saakka. Syömishäiriön suhteen tilanne on ollut melko vakaa jo pitkään, mutta etenkin masennuksen kanssa vointini on aaltoillut voimakkaasti. Ongelmiani on hoidettu ensin muutaman kerran koulupsykologin kanssa, myöhemmin anoreksian vuoksi sairaalassa sekä psykiatrisella avo-osastolla, ja viime aikoina lähinnä nuorisopsykiatrian poliklinikalla ja opiskelijaterveydenhuollossa. Koska täytin 18, hoitoni tulee siirtymään aikuisten matalan kynnyksen mielenterveyspalveluihin ja sieltä tarvittaeessa erikoissairaanhoitoon. Lähiaikoina aletaan myös selvittelemään tarvettani sekä mahdollisuuksiani psykoterapiaan sekä mielialalääkitykseen.
Miksi sitten olen päättänyt kertoa mielenterveysongelmistani avoimesti blogissani? Enkö pelkää leimaantumista? Eikö minua hävetä yhtään? Vastaukseni on: Pelkään kyllä leimaantumista, mutta en silti häpeä yhtään. Blogini kautta pystyn käsittelemään vaikeita asioita, jakamaan onnenhetkeni ja sekä antamaan että saamaan kultaakin kalliimpaa vertaistukea. Haluan myös omalta osaltani vähentää mielenterveysongelmiin kohdistuvaa stigmaa ja vaikenemisen kulttuuria. Kuka tahansa voi sairastua psyykkisesti, ja mielenterveyden tilaa ei yleensä edes havaitse ihmisestä päällepäin. Minullakin on kaikki aina ollut hyvin; minulla on mukava ja kohtuullisen varakas perhe, jolla ei ole mitään normaalia suurempia ongelmia, vanhempani ovat yhä yhdessä, minulla on aina ollut kavereita, laaja tukiverkosto ja harrastuksia, minua ei koskaan ole kiusattu koulussa ja olen saanut elämässäni paljon enemmän kuin moni muu edes Suomessa. Silti sairastuin.
Mielenterveysongelmistani huolimatta olen silti pystynyt pääasiassa elämään lähes normaalia elämää, opiskelemaan, käymään töissä, harrastamaan ja toteuttamaan unelmiani. Olen oppinut näiden vuosien aikana itsestäni ja elämästä paljon enemmän kuin ilman näitä raastavia kokemuksia olisi ollut mahdollista. Osaan olla kiitollinen hyvistä päivistä, jolloin koko maailma ei tunnu harmaalta ja uhkakuvia vilisevältä helvetiltä. Hyviä hetkiä on lähes aina enemmän kuin huonoja. Pimeinäkin aikoina osaan säilyttää edes pienen toivonkipinän, sillä olenhan selvinnyt ennenkin. Mielenterveys on jokaisen henkilökohtainen jatkumo läpi elämän, jako hulluihin ja normaaleihin ei pidä paikkaansa. Ja matka takaisin mielen tasapainoon on välillä jatkuvaa kamppailua, kliseisesti sanottuna verta, hikeä ja kyyneleitä, mutta myös todella antoisaa ja opettavaista. Meidän kaikkien on mahdollista saavuttaa kyseinen määränpää. Tuetaan toisiamme ja ollaan sekä itsellemme että muille armollisia <3
Miksi sitten olen päättänyt kertoa mielenterveysongelmistani avoimesti blogissani? Enkö pelkää leimaantumista? Eikö minua hävetä yhtään? Vastaukseni on: Pelkään kyllä leimaantumista, mutta en silti häpeä yhtään. Blogini kautta pystyn käsittelemään vaikeita asioita, jakamaan onnenhetkeni ja sekä antamaan että saamaan kultaakin kalliimpaa vertaistukea. Haluan myös omalta osaltani vähentää mielenterveysongelmiin kohdistuvaa stigmaa ja vaikenemisen kulttuuria. Kuka tahansa voi sairastua psyykkisesti, ja mielenterveyden tilaa ei yleensä edes havaitse ihmisestä päällepäin. Minullakin on kaikki aina ollut hyvin; minulla on mukava ja kohtuullisen varakas perhe, jolla ei ole mitään normaalia suurempia ongelmia, vanhempani ovat yhä yhdessä, minulla on aina ollut kavereita, laaja tukiverkosto ja harrastuksia, minua ei koskaan ole kiusattu koulussa ja olen saanut elämässäni paljon enemmän kuin moni muu edes Suomessa. Silti sairastuin.
Mielenterveysongelmistani huolimatta olen silti pystynyt pääasiassa elämään lähes normaalia elämää, opiskelemaan, käymään töissä, harrastamaan ja toteuttamaan unelmiani. Olen oppinut näiden vuosien aikana itsestäni ja elämästä paljon enemmän kuin ilman näitä raastavia kokemuksia olisi ollut mahdollista. Osaan olla kiitollinen hyvistä päivistä, jolloin koko maailma ei tunnu harmaalta ja uhkakuvia vilisevältä helvetiltä. Hyviä hetkiä on lähes aina enemmän kuin huonoja. Pimeinäkin aikoina osaan säilyttää edes pienen toivonkipinän, sillä olenhan selvinnyt ennenkin. Mielenterveys on jokaisen henkilökohtainen jatkumo läpi elämän, jako hulluihin ja normaaleihin ei pidä paikkaansa. Ja matka takaisin mielen tasapainoon on välillä jatkuvaa kamppailua, kliseisesti sanottuna verta, hikeä ja kyyneleitä, mutta myös todella antoisaa ja opettavaista. Meidän kaikkien on mahdollista saavuttaa kyseinen määränpää. Tuetaan toisiamme ja ollaan sekä itsellemme että muille armollisia <3
Kommentit
Lähetä kommentti